sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Imetyksestä

Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen saisi tehdä omat valintansa imetyksen suhteen ilman pelkoa siitä, että niitä kyseenalaistetaan. Toivoisin myös, että munkin valintoja kunnioitettaisiin tai edes yritettäisi jotenkin ymmärtää.

Suomessa suositellaan täysimettämään vauvaa kuuden kuukauden ikään saakka, ja taitaa olla niin, että imetystä suositellaan jatkamaan vielä tämänkin jälkeen kiinteiden ohella aina vuoden ikään asti. Kuitenkaan aina kaikki ei välttämättä mene niinkuin elokuvissa, tai edes miten itse haluaa: maito ei välttämättä nouse, maidon tulo voi hiipua aikaisin, käytössä voi olla lääkkeitä joiden kanssa ei saa imettää, tai sitten yksinkertaisesti imetys ahdistaa tai ei tunnu miellyttävältä. Jokaisella on oma syynsä, imetti sitten tai ei. Muutenkin, tämä on yksi niistä aiheista, johon jokaisella on varmasti jonkunlainen mielipide viimeistään ennen synnytystä. Tämä on myös aihe, joka jakaa paljon mielipiteitä ja sen vuoksi saa aikaan kiivastakin keskustelua. Haluan nyt jakaa oman tarinani, ja valintani imetyksen suhteen.

En ollut koskaan aiemmin ennen raskautta miettinyt omaa mielipidettäni omasta imettämisestä, mutta se tuli tietysti ajankohtaiseksi jo raskauden alkuvaiheessa. Huomasin jo ensimmäisillä neuvolakäynneillä, kuinka imetystä tuputetaan joka paikassa, ja omia ajatuksia kysytään jo ihan raskauden alkuvaiheessa. Useissa paikoissa törmäsin siihen, että niin vain täytyy tehdä, huolimatta kivusta, omista ajatuksista, tai ihan vaan jaksamisesta. Aloin ajattelemaan, että totta kai imetän ja myös lisäksi pumppaan, jotta mies voisi myös osallistua vauvan syöttämiseen päivittäin. Tämähän olisi ollut ideaali tilanne meille, mutta näin jälkeenpäin voin sanoa, että aikani ei olisi mitenkään riittänyt tuohon imetyksen ja pumppaamisen yhdistämiseen, sekä kaikkeen muuhun vielä lisäksi.


Lasketun ajan lähestyessä ajatukseni menivät jo hieman osittaisimetyksen puolelle, että jos imettäisin ja lisäksi syöttäisimme pullosta korviketta. Ihan raskauden viime metreillä kävimme perhevalmennuksessa, jossa aiheena oli imetys. Koko valmennuksen ajan puhuttiin käytännössä niin, että mitään muuta vaihtoehtoa ei edes olisi olemassa, kun imettäminen, ja että mistään muualta vauva ei voi saada maitoa. Sanomattakin selvää, että ajatukseni imettämistä kohtaan hieman muuttui tämän valmennuksen jälkeen: ajattelin nimittäin, että vauva saisi pelkkää korviketta. Mua alkoi ahdistaa ajatus siitä että se sattuu sekä ahdistaa, ja että vauva olisi koko ajan riippuvainen pelkästään musta, ja etten saisi yhtään omaa aikaa, että kaikki aika vuorokaudesta menee imetykseen tai pumppaamiseen. Ajattelin, että saattaisin jopa masentua uudelleen ja sitä mä en halunnut.

Sairaalassa sektion jälkeen sanoin kätilölle heti, että pullosta maitoa ja ihme kyllä, kukaan ei kyseenalaistanut mun päätöstä. Ihmettelin tätä, sillä olin lukenut ja kuullut kauhutarinoita siitä, kuinka vauvalle ei esimerkiksi anneta lisämaitoa, vaikka oma maito ei nouse. Mä syötin meidän neitiä pullosta koko sairaala-ajan, vaikka maito nousikin toisena päivänä sektiosta (maanantaina). Yritin imettämistä hetken ajan kätilön toiveesta seuraavana päivänä, mutta jo muutaman sekunnin jälkeen lopetin ja sanoin, että tää ei vaan oo mun juttu. Illalla pumppasin hieman maitoa sairaalan pumpulla, ja sekin tuntui jotenkin inhottavalta.


Lopulta me päädyttiin ratkaisuun, että en imetä ollenkaan, vaan syötetään pullosta pääasiassa korviketta ja sen verran omaa maitoa, mitä vaan ehdin pumpata. Pumppasin 1-4 krt vuorokaudessa, ja sainkin meidän Philips Aventin sähköpumpulla pumpattua ihan hyviä määriä, kunnes helmikuun alkupuolella maidontulo alkoi hiipumaan. Lopulta pumppasin viimeisen kerran nyt maaliskuun alussa n.15ml, ja totesin että nyt riittää. Oon tosi tyytyväinen tähän päätökseen, ja se on toiminut meillä hyvin. Voi kuitenkin olla, että joskus tulevaisuudessa seuraavan vauvan kanssa yrittäisin vielä imettää, mutta en silti kadu tätä, että nyt en taistellut sen eteen. Saan nukuttua hyvin ja omaa aikaa, mies saa luoda suhteen vauvaan myös syöttämisen muodossa ja mikä tärkeintä, mä voin henkisesti tosi hyvin ja meidän neiti kasvaa näköjään hyvin pelkällä korvikkeellakin.

2 kommenttia:

  1. Tämä on todella aihe, joka herättää tunteita monissa. Minuakin on hirvittänyt kuulemani jutut pelkästä täysimetyksestä - varsinkin kun tiedän ettei se tule olemaan minun juttuni. Aion yrittää imettämistä, mutta totutan vauvan myös pulloon juurikin siksi että myös isä voi osallistua eikä vauva ole 100% kiinni vain ja ainoastaan minussa.
    Kiva kun jaoit ajatuksesi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep! Tuntuu myös itsestä, että siitä helposti tulee vaan sellainen pakokauhu, kun joka puolella korostetaan kuinka tärkeää imetys on. Mutta kuitenkin hienoa, että olet valmis kokeilemaan vaikka vähän mietityttääkin ja se, että valmiiksi miettinyt näitä asioita että miten isäkin voisi osallistua :)

      Poista