Miten uskallat?

Oltiin viime viikonloppuna Tampereella Blockfesteillä ja oonkin saanut monta kertaa kuulla lausahduksia liittyen ylipäätään mun festarikäynteihin tänä kestänä: "Miten uskallat?", "Ootpa rohkee!", "Ai siis säkin oot siellä?". Tää on mun mielestä toisaalta vähän hassua, mutta toisaalta ei. Raskaus on yli puolenvälin ja nyt pitäisi olla se "energisin vaihe" menossa, joten miksi ei menisi sen verran, kun jaksaa? Olin vajaa kuukautta aiemmin myös Tammerfesteilla ja ei sitä kukaan ihmetellyt, mutta sillon se maha ei niin hyvin näkynytkään.

Festareille tai keikoille mennessä pitää tottakai ottaa huomioon se, että on hyvät kengät ja mukavat vaatteet, ja pitää myös selitellä kavereille etukäteen ettei voida sitten olla ihan siellä keskellä sitä ihmismassaa bailaamassa. Tämä on siis mun oma mielipide, mutta en tiedä kuka raskaana oleva väistämättä haluaa mennä keskelle humalaisia ihmisiä, siis vapaaehtoisesti tönittäväksi... En minä ainakaan. Pyrin myös välttelemään tupakansavua parhaani mukaan, sillä vaikka siellä oli ne tupakointipaikat, niin eihän niitä kukaan noudattanut. Blockfestit meni tosi hyvin muutamaa tuuppimista lukuunottamatta, mutta ei ne olleet sen kummempia. Sen verran se jaloilla olo kuitenkin verotti, että itsellä ainakin seuraava päivä meni ihan levätessä jalkojen huutaessa hoosiannaa...



Tänä viikonloppuna käytiin Cheekkiä katsomassa Lahdessa, jonne oli odotettu jopa 30 000 ihmistä, joka on siis melkein sama määrä kun perus festareilla, eli porukkaa oli kun pipoo. Päästiin alueelle kuuden jälkeen ja siirryttiin hetken pyörimisen jälkeen vessajonojen kautta lavan edustalle. Meillä oli paikat A -katsomossa ja päätettiin jäädä aika kauas lavasta istuskelemaan. Mitä lähemmäs keikan alkua päästiin, sitä enemmän ihmisiä tuli ympärille ja minuutti ennen keikan alkua oli aika nousta seisomaan. Kaksi ja puoli tuntia seisoskelua jyrkässä alamäessä oli aika rankkaa, mutta siitä selvittiin ja jaksoi vielä kävellä hyvin reilun kilometrin rautatieasemallekin keikan jälkeen. Kukaan ei töninyt kertaakaan keikan aikana eikä poismennessä, vaikka oltiin todella ruuhkassa. Keikka itsessään oli tosi huikea kokemus ja en olis voinu parempaa toivoa! Kyllähän se vähän herkistää, kun on kulkenu yli kymmenen vuotta eri festareilla ja Cheekin keikoilla ja yhtäkkiä sitä ei tulekaan enää. Tsemppiä eläkepäiville Jare! Tää on yhden aikakauden loppu ja toisen alku myös monelle muulle. Onneksi musiikki ei kuole koskaan. :)

Tän kesän keikkojen ja festareiden jälkeen oon siis tullut siihen tulokseen, että raskaana ollessaankin voi hyvillä mielin käydä eri tapahtumissa. Pitää olla ehkä vähän suunnitelmallisempi esimerkiksi kenkien, seuran ja muun suhteen, koska pitää olla enemmän varuillaan varsinkin massiivisissa yleisötapahtumissa humalaisten ihmisten varalta ja jalat saattaa turvota helpommin, kun ennen. En kuitenkaan vaihtais mitään tästä kesästä, sillä kyllä sitä tulevaisuudessa ehtii vielä käydä bailaamassa noissa tapahtumissa ja oikeesti oli tosi kiva olla selvinpäin, niin muisti aina kaiken! Eli vesipullo mukaan, lenkkarit jalkaan ja festeille siis rohkeasti! 

Isokokoinen äiti

Viimeaikoina on saanut lukea vaikka minkälaisia kirjoituksia ja mielipiteitä liittyen ihmisten painoon ja sen käsittelemiseen, sekä raskauden aikaiseen turhaan lihomiseen, mutta en halua ottaa kantaa niihin asioihin. Tässä tekstissä haluan kertoa oman mielipiteeni ja omat tuntemukset henkilökohtaisesta raskauden aikaisesta painonnoususta, sitä edeltäneestä tilanteesta ja toiveita tilanteestani raskauden jälkeen. Nimittäin silloin, kun oma peilikuva alkaa näyttää siltä ettet haluaisi nähdä edes parhaita kavereitasi, olisi jotain tehtävä. Kuitenkin raskauden aikana mahdollisuus tehdä asialle yhtään mitään on oikeastaan olematon, joten miten oma mieli ja pää kestää tämän, kaikkien muiden muutosten lisäksi?

Muutama vuosi takaperin olin normaalipainoinen, kunnes sairastuin tähän toiminnalliseen sairauteen, josta kukaan ei oikein tiennyt mitään. Lääkäreiden ja fysioterapeuttejen näkemykset liikunnasta olivat erilaiset: joidenkin mielestä sai urheilla ja joidenkin mielestä piti lopettaa urheilu kokonaan. Lopetin salilla käymisen ja jätin pelkät kävelylenkit koirien kanssa, joka tietysti näkyi myös vaa´an lukemissa pikkuhiljaa. Masennus alkoi pikkuhiljaa kolkutella oven takana ja oli helpompi hakea ruokaa, kuin tehdä sitä itse ja myös e-pillereiden merkin vaihdolla saattoi olla hieman osuutta asiaan noissa mielentilan muutoksissa. Nämä kaikki kun laittaa yhteen, niin eihän siitä muuta seuraa kun lisää kiloja.

Niin tai näin, siinä sitä oltiin, 10 kiloa isompana. Vanhat vaatteet eivät enää mahtuneet päälle ja joutui ostamaan kokoajan uusia. Lopulta sain luotettavalta lääkäriltä luvan aloittaa uudelleen saliharrastuksen. Kevään ja kesän kävinkin ahkerasti salilla, mutta kesän lopuksi muutimme uudelle paikkakunnalle ja salilla käynti loppui ja pelkät koiralenkit jäivät. Omaa tyhmyyttähän tämä on ollut, kun ei ole jaksanut etsiä uutta personal traineria ja mieleistä salia täältä päin, mutta toisaalta myös halusin panostaa 100% ajastani kouluun, perheeseen ja koiriin, koska uusi elämäntilanne oli haastava meille kaikille. 8 kuukautta myöhemmin ja 15 kiloa isompana tein positiivisen raskaustestin ja vaikka neuvolatäti eikä ultralääkäri ole sitä ääneen sanonut niin papereissani lukee tuleva äiti, jolla on lievä obesiteetti. En tiedä, miten tämä tulee vaikuttamaan raskauteen, synnytykseen ja lapseemme, kun kukaan asiantuntija ei ole sitä minulle suoraan sanonut. Toisaalta ehkä he eivät halua ottaa mitään riskiä siitä mahdollisesti seuraavasta raskauden aikaisesta painonpudotuksesta, mikä on ehdottomasti kielletty.

En ole pystynyt syömään terveellisesti, sillä mikään ruoka ei maistunut ensimmäiseen 13 viikkoon (lue: kaikki yökötti) ja nyt vielä viikolla 17 on niitä päiviä, kun ainoa mitä voi kuvitella syövänsä on ne riisimurot ja ranskalaiset tai hesen minikanahamppari. Olen yrittänyt parhaani mukaan kävellä ja liikkua, mutta alkuraskauden aikana sekin oli työn ja tuskan takana olojen vuoksi. Haluaisin tietää ihmisen, joka kaikesta tästä huolimatta pitäytyy tietyssä ruokavaliossa ja pystyy syömään täysin terveellisesti ja liikkumaan normaalisti. Nostan nimittäin hattua teille, ketkä siihen pystytte... minä en pystynyt.  Raskauden aikainen painonnousu pelottaa mua, sillä näen jo nyt peilissä valmiiksi ison ihmisen. Vanhat uudet vaatteet eivät enää mene päälle ja taas on joutunut uusimaan vaatekaappia. Toisaalta odotan sitä ihanaa pyöreää pallomahaa, josta ihmiset varmasti jo arvaavat että ei se pelkkää läskiä ole. Pelottaa kuitenkin, että ennen sitä vaihetta vanha masennus nostaa itseään esille ja pääsee valtaamaan mielen, vaikka tämän pitäisi olla elämän ihanin, iloisin ja onnellisin asia. Kyllähän sen tietää jo raskautta yrittäessä, että paino ei ainakaan lähde laskemaan, mutta ei sitä kuitenkaan niin tiedosta. Yritän kuitenkin kovasti ajatella, että lapsi saa luultavasti edes hieman enemmän ravintoa ja on enemmän suojassa tämän rasvakerroksen alla ja että kyllä ne vaatteet näyttävät monella muullakin jossain kohtaa vain liian isoilta. Osittain omat valinnat on ajaneet mut tähän tilanteeseen, joten joku voisikin huomauttaa tätä kaikkea itse aiheutetuksi ja tätä tekstiä tekstiksi täynnä tekosyitä ”syödä kahden edestä”. Tämä kaikki on silti ollut minulle täyttä totta ja kovaa henkistä kamppailua. Kaikki nämä on nyt mennyttä ja en pysty mitään asiaa mitenkään muuttamaan, vaikka ehkä haluaisinkin.

Tulevaisuutta voin kuitenkin muuttaa, sillä haluan olla äiti, joka jaksaa touhuta lapsensa kanssa. Äiti, joka ei väsy pienestä juoksemisesta tai kyykkimisestä. Äiti, jonka kanssa voi lähteä pelaamaan vaikka jalkapalloa tai hiihtämään. Siksi olenkin päättänyt, että lapsemme syntymän jälkeen laitan elämäni täysin remonttiin, kuitenkin lapsen ehdoilla. Yritän syödä terveellisemmin ja puhtaammin sekä jumppailla vaikka sitten kotona jos aikataulu ei muuten anna periksi. Haluan jaksaa ja elää terveellisemmin itseni, sekä lapseni vuoksi. Haluan tulevaisuudessa sanoa tehneeni kaiken terveellisemmän elämän eteen.